Joskus anteeksianto merkitsee myös etäisyyden ottamista ja oman elämän suojelemista.
Ajatus voi tuntua oudolta. Varsinkin kristitystä. Olemme oppineet, että pitää antaa anteeksi. Että katkeruutta ei saa kantaa. Että lähimmäistä tulee rakastaa silloinkin, kun hän on vaikea. Kaikki tämä on totta. Mutta entä jos toinen käyttää juuri näitä ajatuksia hyväkseen?
Entä jos ”anna anteeksi” tarkoittaakin käytännössä sitä, että sinun pitäisi palata yhä uudelleen tilanteeseen, jossa sinua loukataan?
Siinä kohtaa kristityn on uskallettava kysyä, mitä rakkaus oikeastaan tarkoittaa.
Yksi vaarallisimmista väärinkäsityksistä on ajatus, että hyvä kristitty kestää. Ei kestä.
Tai tarkemmin: kristitty voi kestää paljon, mutta hänen ei tarvitse hyväksyä pahaa hyvänä eikä antaa toisen ihmisen tuhota itseään lähimmäisenrakkauden nimissä.
Raamatustakaan ei löydy tällaista kuvaa ihmisestä.
Vanhan testamentin kertomuksessa Saul yrittää tappaa Daavidin. Daavid ei ryhdy kostamaan, vaikka hänelle myöhemmin tarjoutuu siihen mahdollisuus.
Mutta hän ei myöskään jää Saulin viereen odottamaan seuraavaa keihästä.
Hän lähtee.
Tässä on jotakin hyvin puhuttelevaa.
Daavid voi säästää Saulin hengen ja samalla pysyä hänestä kaukana. Hän ei tarvitse vihaa voidakseen suojella itseään.
Ehkä siinä on yksi vastaus myös meille.
Anteeksianto ei välttämättä tarkoita, että ihmisen pitäisi päästää toinen takaisin samaan paikkaan elämässään.
Joskus voi antaa anteeksi kaukaa.
Kun puhumme kristillisestä rakkaudesta, mielikuva on helposti loputtoman kärsivällinen ihminen, joka kuuntelee, ymmärtää ja yrittää vielä kerran.
Mutta Jeesuksen toiminta ei ollut sellaista.
Hän kohtasi ihmisiä syvästi, mutta hän ei ollut kaikkien käytettävissä kaikissa tilanteissa. Hän myös vetäytyi. Hän poistui tilanteista. Joihinkin kysymyksiin hän vastasi vastakysymyksellä ja toisinaan hän vain vaikeni.
Tämä on kiinnostava näkökulma vaikeisiin ihmissuhteisiin.
Meidän ei tarvitse voittaa jokaista väittelyä.
Eikä meidän tarvitse saada toista ymmärtämään.
Narsistisesti käyttäytyvän ihmisen kanssa juuri tähän voi kulua valtava määrä voimia. Ihminen yrittää selittää vielä vähän paremmin, mitä tapahtui ja miltä se tuntui. Hän uskoo, että jos löytää oikeat sanat, toinen ehkä viimein ymmärtää.
Mutta entä jos ongelma ei ole siinä, ettei toinen ymmärrä?
Entä jos hän ei halua nähdä?
Silloin jatkuva selittäminen ei enää rakenna yhteyttä, vaan kuluttaa sitä ihmistä, joka yrittää tulla kuulluksi.
Joskus on viisaampaa pysyä tosiasioissa ja lopettaa keskustelu siihen.
Kristillisyydessä armosta puhutaan paljon. Hyvä niin.
Mutta joskus unohdamme, että Jeesuksesta sanotaan myös hänen olleen täynnä armoa ja totuutta.
Ei armoa totuuden sijasta.
Tämä ero on suuri.
Jos minua kohdellaan väärin, minun ei tarvitse selittää tapahtunutta kauniimmaksi kuin se oli. Minun ei tarvitse ajatella, että toisen vaikea lapsuus, haavoittuminen tai pelko tekevät hänen teoistaan hyväksyttäviä.
Voin ymmärtää, mistä jokin käyttäytyminen ehkä tulee, ja silti sanoa:
Tämä ei käy.
Toisen haavat voivat herättää myötätuntoa. Ne eivät silti anna hänelle oikeutta haavoittaa muita.
Ehkä juuri tässä kristillinen ihmiskuva on vaativampi kuin joskus ajattelemme. Se ei tee kenestäkään hirviötä, mutta se ei myöskään vapauta ketään vastuusta.
Tämä kysymys tuntuu paljon vaikeammalta.
Me puhumme mielellämme rakkaudesta, joka jää.
Mutta voiko olla olemassa myös rakkautta, joka lähtee?
Joskus ihminen suojelee itseään sillä, ettei enää mene samaan tilanteeseen. Hän voi lopettaa keskustelun, ottaa etäisyyttä tai päättää suhteen.
Se ei välttämättä tarkoita sitä, että hän lakkaa rakastamasta.
Päinvastoin. Rajan asettaminen voi olla myös tapa lopettaa sellainen vuorovaikutus, joka tekee pahaa molemmille.
Jos toinen saa aina tahtonsa läpi manipuloimalla, loukkaamalla tai syyllistämällä, rajattomuus ei auta häntä muuttumaan. Se vain tekee entisen toiminnan mahdolliseksi.
Joskus kaikkein rakastavin sana voi olla ei.
Ehkä vielä vaikeammaksi asia muuttuu silloin, kun hengellisyys tulee mukaan.
Hengellisessä yhteisössä ihminen voi saada aivan erityisen paljon valtaa. Jos hänen puheensa yhdistyy Jumalan tahtoon, tavallisen ihmisen on vaikea vastustaa sitä.
Siinä kohtaa hengellinen kieli voi muuttua vaaralliseksi.
”Ole nöyrä.” ”Anna anteeksi.” ”Älä arvostele Jumalan palvelijaa.”
Lauseet voivat kuulostaa hengellisiltä ja silti niiden avulla voidaan vaientaa ihminen, joka yrittää kertoa kokemastaan vääryydestä.
Kristillisen yhteisön pitäisi kestää myös epämukavia kysymyksiä.
Jos johtajaa ei saa arvostella, ongelma ei ole arvostelijassa.
Terve hengellisyys ei tarvitse pelkoa suojakseen.
Narsismista puhuessa huomio kääntyy helposti toiseen ihmiseen. Kuka on narsisti, kuka käyttäytyy väärin ja kuka satuttaa muita.
Mutta ehkä välillä kannattaa kysyä myös itseltään: miten minä toimin silloin, kun minua arvostellaan tai kun joku sanoo minun olevan väärässä?
Pystynkö kuuntelemaan toista vai alan heti puolustautua? Osaanko myöntää tehneeni väärin ja pyytää anteeksi ilman, että selitän asian lopulta jonkun muun syyksi?
Kristilliseen ajatteluun kuuluu myös oman toiminnan rehellinen tarkastelu. Narsismista puhuminen ei siis ole vain muiden ihmisten arvioimista. Se voi auttaa meitä näkemään myös omia tapojamme toimia ja suhtautua toisiin.
Kristillisen anteeksiannon ehkä vaikein muoto on tämä:
En halua kostaa sinulle. En halua rakentaa loppuelämääni sen ympärille, mitä teit minulle. Mutta en myöskään palaa.
Silloin ihminen ei kiellä tapahtunutta eikä jää siihen kiinni.
Hän voi vähitellen vapauttaa toisen omista käsistään Jumalan käsiin ja jatkaa matkaa.
Ehkä juuri siinä anteeksiannon syvin merkitys joskus on.
Kaiken ei tarvitse palata ennalleen. Paha ei saa enää määritellä, mikä minusta tulee tai on tulematta.
• • •
Näitä kysymyksiä pohditaan Perheniemen opiston Narsismin monet kasvot -koulutuksessa. Narsismia tarkastellaan psykologisena ilmiönä, mutta emme halua jäädä vain sen äärelle, kuinka vaikea ihminen tunnistetaan.
Haluamme kysyä myös, mitä tapahtuu sen jälkeen.
Miten ihminen löytää takaisin omaan elämäänsä? Mitä kristillinen usko sanoo anteeksiannosta silloin, kun suhdetta ei enää voi jatkaa? Entä mitä teemme, kun vallankäyttö pukeutuu hengelliseen kieleen?
Koulutuksen neljä lähijaksoa järjestetään Perheniemen opistolla 9.–11.10.2026, 13.–15.11.2026, 11.–13.12.2026 ja 8.–10.1.2027.
Ilmoittautuminen päättyy 25.9.2026.